Itku taas oli lähellä, ja on varmaan vieläkin. Vetelin tuossa pullaa 400 grammaa. Ei näin. Mikähän minussa nyt on vialla, kun näin kauheasti ahmin. Tänään olen jopa syyönyt ihan hyvin. Jotenkin en ole yhtään kontrollissa elämästäni. Yritän päästä ohjaksiin keskiviikkona. Opettelemaan uusia elämäntapoja. Opettelemaan kärsivällisyyttä. Opettelemaan myös sitä, että tässä on kuitenkin kyse ihan selkeistä fysiologisista jutuista, ravinnosta, vaikka psykologiallakin on tietysti oma osansa.

Fysiologialla on osansa siinä, että makea maistuu hyvältä suussa, ja psykologialla kanssa kai. Luulen, että kun se on hyvää suussa, se on kaikessa hyvää, ja ratkaisee kaikki ongelmat, Ei taida ei toimia näin...

Mikähän siinä suklaassa ja karkissa ja kaikessa vetää? Vaikka tiedän, ettei se ole terveellistä, mutta aina keksii tekosyitä herkkujen syömiselle. Nyt on tällainen tilanne, ja nyt tällainen. Ja sitten niitä tilanteita on joka päivä. Mutta koskaan ei ole liian myöhäistä parantaa elämäntapojaan, se auttaa aina. Kunhan niitä oikeasti parantaa, eikä vedä liian pienillä kalorimäärillä, ei sekään ole terveellistä.

Ketuttaa oma saamattomuus. Olen kuitenkin aikuinen ihminen, miten minun elämäni on tällaista sekamelskaa? Miten en tiedä, kuinka paljon on sopiva määrä ruokaa? Ihan kuin olisin jotenkin tyhmä. Miten en toimi niin kuin tiedän olevan itselleni parasta? Ehkä osittain siksi, että päämotivaation lähde on minulla se ulkonäkö. Kun ulkönäkö ei tunnu muuttuvan, kaikki muukin tuntuu epäolennaiselta. Kohta tulee joululoma, silloin otan aikaa näiden juttujen pohtimiseen ja toteuttamiseen. Sopivat annoskoot, niin ettei ole nälkä, muttei mahakaan pauku.

Tuntuu, että kirjoitan nyt samat jutut tänne joka päivä useampaan kertaan. Toivottavasti toistelu auttaa.